Ohuehkon kirjan kannessa on surullinen nappisilmäinen pehmokirahvi. Kirahvi on jäänyt yksin, sillä ei ole enää ketään, kuka rutistaa ja rakastaa. Miksi, sen meille kertoo Johanna Ervast kirjassaan Jäähyväiset Einolle.

Kirja on jälleen kerran tositarina. Se on kertomus siitä pahimmasta ja julmimmasta asiasta, mitä äidille ja isälle voi tapahtua.

3-vuotias Eino saa aivan yllättäen, keskellä yötä aivoverenvuodon ja hänet kiidätetään sairaalaan. Aikaisemmin vilkas ja iloinen poika muuttuu yhtäkkiä täysin puhe- ja liikuntakyvyttömäksi. Tästä alkaa vanhempien raskas matka, joka sisältää pieniä toivonkipinöitä ja sitten taas suuria epätoivon liekkejä.

Kirjassa kerrotaan siitä järjettömästä tilanteesta, jota eletään, kun lapsi sairastuu vakavasti ja vanhemmat joutuvat kohtaamaan väistämättömän. Lapsi, jota on vasta vähän aikaa sitten odotettu yhdeksän pitkää kuukautta, odottaa nyt jo sairaalan valkealla pedillä pois pääsyä maailmasta. Lapsen pikainen matka elämässä tarkoittaa vanhemmille raskainta mahdollista matkaa.

Miten kulkea matka, jossa toivoa ei enää ole, vaan oikeastaan kuuluisi toivoa, että kuolema noutaa esikoisen mahdollisimman pian pois kivun maailmasta? Miten kyetä päästämään rakkaasta lopullisesti irti? Ja miten koittaa samaan aikaan pitää hyvänä pikkusiskoa ja selittää, ettei veikkaa enää kohta ole? Miten ylipäätään pysyä elossa?

Tällaisessa tilanteessa vanhemmat ovat monen tulen välissä ja monen tunteen vallassa. Valinnat ovat täynnä tuskaa, valitsipa miten päin tahansa.

Kirja on surullinen, kuten olettaa voi. Se herättää varmasti vielä suurempia tuntemuksia lukijoilla, jotka ovat itse vanhempia. Johanna Ervast kirjoittaa kauniisti elämänsä vaikeimmista päivistä. Jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman joskus, mutta miten suhtautua, kun kuolema tulee nurinkurisessa järjestyksessä?

Tähdet: ***

Itävaltalaisen lääkärin ja psykiatrin Viktor E. Frankin (1905-1997) kirjoittama kirja Ihmisyyden rajalla on erilainen kuvaus keskitysleiristä, jonne kirjailija joutui vuosiksi toisen maailmansodan aikana.

Ihmisyyden rajalla ei anna aihetta mässäillä kauhukuvilla eikä toista niitä hirvittäviä asioita, jotka me kaikki jo ennestään tiedämme tuosta järkyttävästä ajanjaksosta. Sen sijaan koskettava kirja tuo esille tarkkailevan ja tutkiskelevan puolen keskitysleirin kokemuksista. Viktor E. Frank antaa meille mahdollisuuden nähdä näitä vaikeita asioita psykologiselta kantilta.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen. Siinä missä moni keskitysleiristä kertova kirja laittaa mielen huutamaan ihmisten julmuudesta ja kyselemään miten ihminen voi olla toiselle niin paha, tämä kirja herättää monia ajatuksia leirin "ihmisorjien"käyttäytymisestä. Samalla, kun kirja on yhden ihmiskohtalon selviytymistarina, samalla se antaa myös aihetta pohtia miten toinen ihminen selviää näistä hurjista koettelemuksista ja toinen ei. Vaikka mahdollisuus selviytyä leirin oloista onkin aikamoista arpapeliä, myös ihmisen omalla tahdonvoimalla on suuri roolinsa.

Viktor E. Frank käsittelee kirjassaan paljon elämäntarkoitusta. Hän tuli leirillä siihen tulokseen, että suurimpana apuna selviytymiseen mitä vaikeimmissakin olosuhteissa on se, että ihmisellä on jokin tarkoitus elämälleen. Oli se aviopuoliso, kirjoittamaton kirja tai jokin muu elämäntehtävä, se luo voimia pysyä järjettömyyden keskellä järjissään ja taistella. Samoin myös unelmat ovat tärkeitä;  Ihmisen ei kuulukaan saavuttaa kaikkia unelmiaan, vaan se, että on toteutumattomia unelmia, kannustaa jatkamaan eteenpäin. Näiden kokemusten pohjalta Viktor E. Frank kehitti myöhemmin psykoterapian muodon, logoterapian, jonka keskeisenä ideana on motivaation löytäminen elämälle.

Kirja on sekä syvästi koskettava tarina hirvittävästä riistosta, että ajatuksia herättävä tutkimusmatka ihmismieleen, ihmisyyden rajalle. Se muistuttaa siitä, että ihmisellä on aina valinnan vapaus. Silloinkin, kun kaikki omaisuus ja arvokkuus on riistetty, jäljellä on vapaus valita miten sellaiseen elämään suhtautua. Viktor E. Frank päätti taistella, ja sen johdosta edessämme on loistava ja mielenkiintoinen teos, jota suosittelen kaikille.

Lopuksi Nietzschen lause, jota Viktor E. Frank kirjassaan siteeraa:

”Se, jolla on miksi elämälleen, pystyy kestämään melkein mitä tahansa miten” .

Tähtiä: ****

Sain luettua Liza Marklundin kirjan Uhatut loppuun n. 04.15 viime yönä. Marklund kertoo kirjassaan ruotsalaisen Maria (Mia) Eriksonin järkyttävän tarinan. Tässä on taas sellainen kirja, jota on hyvin vaikea laskea kädestään, vaikka sivuja onkin 437. Melkein yhdeltä istumalta tuon luin.

Minun ei ehkä pitäisi lukea koko ajan näitä tositapahtumiin perustuvia kirjoja. Mutta ne vain jotenkin kiehtovat mieltäni, samalla kun herättävät myös ahdistusta ja surua.

Tällä kertaa kirjan pääaiheena ei ollut lapsiin kohdistuva henkinen tai fyysinen väkivalta,vaikka sitäkin sivutaan. Varsinaisena päähenkilönä on kuitenkin nainen nimeltään Mia Erikson.

Mia elää aivan normaalia nuoren naisen elämää, tapaa ystäviään ja perhettään sekä yrittää siinä sivussa auttaa pakolaisia elämään Ruotsissa. Sitten Mia tapaa mustasilmäisen pakolaismiehen. Aluksi miehen silmissä näyttää palavan vain rakkauden tuli, ja Miakin rakastuu mieheen syvästi, mutta pikkuhiljaa silmistä alkaa erottua toisenlainen palo, vihanliekki.

Ensin ongelmat alkavat vain lievästä mustasukkaisuudesta. Pian kuvioihin tulee henkinen väkivalta, alistaminen ja haukkuminen, joka lopulta johtaa rankkaan, fyysiseen väkivaltaan.

Miehestä ei kerrota kirjassa paljon. Hän on vain mustasilmäinen muslimimies,  nimetön pakolainen, jonka kansalaisuuskaan ei tule esille. Ainoastaan koraani, jota mies haluaa Miankin lukevan, on jonkinlainen viittaus miehen taustasta. Mies tahtoo myös Mian kääntyvän islaminuskoon, mutta tähän Mia ei onneksi suostu, vaikka lähes kaikkeen muuhun suostuukin miehensä alistamana

Kirjan tarina on karu. Mies ottaa, pettää, jättää, hakkaa, haukkuu ja rikkoo. Vaikka mies itse jättää Mian, hän ei siltikään jätä Miaa rauhaan. Alkaa loputon kierre, jossa Mia saa koko ajan pelätä, milloin häneen taas käydään käsiksi. Myös Mian vanhemmat  joutuvat mukaan rajuun peliin. Onneksi Mialla on kuitenkin turvavana uusi, rakastava aviomies.

Parisuhteen väkivallan kuvaus on hurjaa ja koskettavaa. Se luo todellisen ja ahdistavan kuvan siitä, miten kauheaksi omistushaluisuus voikaan kärjistyä. Vaikka väkivaltaisena hirviönä on pakolainen, kirjassa ei silti millään lailla yleistetä pakolaisten tai muslimien käyttäytymistä, mikä on hyvä.

Yhdeksi aiheeksi nousee myös yhteiskunnan tila. Miten uskomattomalta tuntuu, että niin vaikeassa tilanteessa kuin päähenkilö perheineen onkaan tappouhkien alla, ei yhteiskunta, sosiaalihuolto pysty auttamaan juurikaan. On pärjättävä omillaan. Ja se tie on rankka.

Tähtiä: ****

Pitää etsiä seuraavaksi käsiin samaisen kirjailijan kirja Turvapaikka, joka on jatkoa tälle tositarinalle.

Heti kun huomasin, että Torey Haydenilta on tullut uusi kirja, laitoin kirjastoon varauksen.

Pohjustukseksi mainittakoon, että Torey Hayden on yhdysvaltalainen psykologi ja erityisopettaja, joka on työskennellyt monissa laitoksissa, sairaaloissa ja kouluissa erityistarpeita vaativien ja tunne-elämältään häiriintyneiden lasten parissa. Erityisesti Hayden on paneutunut selektiiviseen mutismiin eli valikoivaan puhumattomuuteen. Hän on toiminut myös yliopiston opettajana ja tutkijana.

Aikaisemmin Torey Haydenilta on ilmestynyt monia ongelmalapsista kertovia kirjoja, jotka pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja kertovat hänen opettamistaan lapsista.

Itseltäni löytyy kirjahyllystä:

- Tiikerinlapsi

Tarina kuusivuotiaasta, äidin hylkäämästä ja alkoholisti-isän pahoinpitelemästä Sheilasta, joka ei puhu eikä koskaan itke, ja jonka silmät ovat täynnä vihaa.

- Nukkelapsi

Tarina pienestä, elottoman ja kuuron oloisesta, ja täten nukkea muistuttavasta Venuksesta. Tytöstä, joka elää hurjissa oloissa alkoholistiäidin ja rikoksista tuomitun isän kanssa. Lisäksi asuntovaunukodissa elää sisarusparvi, joista Wanda-sisaruksella on downin syndrooma.

- Hiljaisuuden lapset

Tarina sairaalan psykiatrisesta osastosta, jossa Hayden työskenteli hyväksikäytetyn ja aggressiivisen Cassandran,  puhumattoman Draken ja masentuneen sekä myös puhumattoman Gerdan kanssa.

- Aavetyttö

Rankka tarina pienestä Jadiesta, joka elää sulkeutuneena omassa varjomaailmassaan. Tyttö ei puhu, ei itke, eikä naura, ja viimein kun Hayden saa tytön puhumaan, tytön elämästä paljastuu kammottavia asioita...

 

Kaikki nuo kirjat ovat loistavia.

Mutta sain siis vihdoin Torey Haydenin uusimman kirjan luettavakseni.

 

Lapsi muiden joukossa on jälleen tositarina Haydenin oppilaista. Tällä kertaa meille esitellään kuusi ongelmalasta, joilla jokaisella on omat erityistarpeensa. Kolme lapsista on lisäksi kotoisin sodanrepimästä Pohjois-Irlannista. Kaikkia lapsia yhdistää erilaiset tunne-elämän häiriöt, kuten aggressio tai puhumattomuus.

Sekalaisen seurakunnan keskellä Hayden yrittää luoda askel askeleelta yhteyttä ja luottamusta lapsiin, mikä ei ole todellakaan helppoa. Silti saamme jälleen kerran lukea pienistä, riemastuttavista onnistumisen hetkistä ja siitä, kuinka hauras yhteys rakentuu, pala palalta.

Kirjassa kohdataan myös erään oppilaan äiti, itsetuhoinen ja alkoholismista kärsivä Ladbrooke, joka osoittautuukin itse yhdeksi Haydenin vaativimmista ja suurimmista haasteista.

Pienen, autistisen Leslien äiti, Ladbrooke, paljastuu itsekin erityistä tukea ja hoivaa tarvitsevaksi aikuiseksi lapseksi, "lapseksi muiden joukossa". Ladbrooken ja Haydenin välille kasvaa pikkuhiljaa suhde, joka muodostuu vähitellen syväksi ja läheiseksi ystävyydeksi. Tämä suhde nousee jopa tarinan pääaiheeksi.

Torey Hayden kirjoittaa taas koskettavasti ja sydäntärepivästi vaikeista asioista. Tällä kertaa kirjassa ei keskitytä vain yhteen erityiseen lapseen, vaan tarkastelussa on yhden vanhemman sielunelämän lisäksi kuusi pientä kohtaloa, joilla jokaisella on omat erityisongelmansa.

Kirja on loistava, kuten Haydenin aikaisemmatkin teokset. Tekstissä on toki paljon samankaltaisuutta edellisten kirjojen kanssa, mutta se ei haittaa, kun aihe kiinnostaa. Lisäksi kirjassa on myös paljon uutta, keskitytäänhän lapsien ongelmiin tällä kertaa paljon laaja-alaisemmin, koska tarkasteluun otetaan myös lapsen äiti, jonka omat ongelmat ovat alkaneet jo lapsuudesta ja vaikuttavat aikuisuudessa. Lisäksi kirjassa sivutaan myös Pohjois-Irlannin polittisia ongelmia.

Jälleen kerran kirja on pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. Kaikki tilanteet ja tapahtumat on kuvattu niin aidosti ja koskettavasti, että tuntuu kuin olisi itse luokassa mukana. Haydenin kertomus todistaa, ettei vaikeiden ja lähes mahdottomilta tuntuvien ihmiskohtaloiden tulevaisuus ole valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Rakkaudella, sinnikkyydellä, tahdonvoimalla ja inhimillisellä välittämisellä voi saada aikaan ihmeitä.

Tähdet: *****

 

Pimeän poika tarttui kirjastosta mukaani, koska eräällä keskustelupalstalla oli suositeltu kirjaa. Kerrottiin, että tarina on todella koskettava ja jopa raaka. Jotkut ihmiset eivät olleet edes voineet lukea kirjaa loppuun.

Kyseessä on siis yhdysvaltalaisen Dave Pelzerin omaelämänkerrallinen teos. Lukemassani kirjassa on yhdistetty kolme osaa: Pelzerin lapsuus, murrosikä sekä aikuisuus. Kirja oli Yhdysvaltojen bestseller-listalla yli kaksi vuotta.

Tarina kertoo pienestä pojasta, joka elää tavallisessa perheessä tavallista elämää. Perheen isä on palomies, jota pieni poika ihailee. Äiti toimii kotiäitinä hoitaen kolmea poikaansa.

Daven olessa neljävuotias kaikki kuitenkin muuttuu. Alkoholisoitunut äiti alkaa käskyttää poikaansa yhä enemmän, ja lopulta Dave on ihmisarvoa vailla oleva kotiorja, joka joutuu tekemään kaikki kodinhoitotyöt. Muu aika hänen täytyy oleskella pienessä tyrmässään tai kahlittuna pihalle. Äiti kiduttaa Davea niin henkisesti kuin fyysisestikin mitä inhottavimmilla tavoilla samaan aikaan, kun muut pojat saavat leikkiä rauhassa. Isä taas on yhä enemmän poissa kotoa ja kotonakaan hän ei ole läsnä, hän on voimaton tekemään mitään. Isälläkin on alkoholiongelma.

Lopulta Dave ei ole enää mitään muuta, kuin vain pelkkä "Se", jota ei lasketa edes perheeseen kuuluvaksi.

Daven onneksi koulu huomaa väkivallan jäljet, ja tilanteeseen vihdoin  puututaan. Mutta siitä alkaa vasta pienen pojan matka sijaiskodista toiseen ja perheestä toiseen perheeseen. Ja viimenkin, kun Dave löytää paikkansa, eikä häntä enää pallotella ihmiseltä toiselle, hänellä on vielä pitkä tie henkisesti kuljettavanaan. Tien päässä häämöttää vapaus, mutta sitä kohti on vaikea kulkea, koska äiti pitelee häntä yhä henkisesti pihdeissään.

Kirja on raskas lukukokemus. Samalla se on koskettava, surullinen ja kamala tositarina, joka herättää myös vahvoja vihantunteita. Tuntuu uskomattomalta lukea rivi toisensa jälkeen tuollaisesta pikkupojan ahdingosta. Kuinka julma oma synnyttäjä voikaan olla. Ja vieläkin julmemmalta tuntuu se, että oma isä voi vaan katsoa alistuneena vieressä kun oma poika kärsii. Palomies-isä, jota poika pitää sankarinaan vielä aikuisenakin.

Kirjan raa'immat tapahtumat kerrotaan alkupuolella. Sen jälkeen kaikki on enemmänkin selviytymistä. Mielestäni kuitenkin kaikista kauheimmat asiat eivät ole alun hirvittävät teot, vaan se henkinen kärsimys ja ne tunteet, jotka jäävät jäljelle, vaikka kaikki fyysinen paha on jo poissa.

On hyvin raskasta lukea, miten tuo poika vielä aikuisenkin kengissä kaipaa vain äidin hyväksyntää ja rakkautta, toistelee kysymystä "Miksi"? Miksi äiti ei voinut rakastaa? Mikä hänessä, pienessä lapsessa, oli vikana?

Se on kaikista surullisinta.

Tie selvitymiseen ja minän eheyteen on siis hyvin pitkä. Silti kirja on myös kaunis selvitymistarina nöyryytetystä, mutta vahvasta lapsesta, jonka pitää opetella aikuisenakin löytämään tuo vahvuus. Ja löytämään myös anteeksianto, mihin moni meistä ei luultavasti koskaan kykenisi.

Kirja pistää järkyttävyydellään ajattelemaan. Se koskettaa aitoudellaan syvästi. Suosittelen ehdottomasti.

Tähdet: ****

 

Dave Pelzerin veli  Robert E. Pelzer on muuten myös kirjoittanut kirjan, Brother's journey, jota odottelen suomennetavaksi. Kirjassa Robert kertoo ajasta, kun Dave oli jo päässyt perhehelvetistä pois. Äiti siirtyi toteuttamaan mielipuolisia tekojaan Daven veljeen, Robertiin.

Huh huh.