Ohuehkon kirjan kannessa on surullinen nappisilmäinen pehmokirahvi. Kirahvi on jäänyt yksin, sillä ei ole enää ketään, kuka rutistaa ja rakastaa. Miksi, sen meille kertoo Johanna Ervast kirjassaan Jäähyväiset Einolle.

Kirja on jälleen kerran tositarina. Se on kertomus siitä pahimmasta ja julmimmasta asiasta, mitä äidille ja isälle voi tapahtua.

3-vuotias Eino saa aivan yllättäen, keskellä yötä aivoverenvuodon ja hänet kiidätetään sairaalaan. Aikaisemmin vilkas ja iloinen poika muuttuu yhtäkkiä täysin puhe- ja liikuntakyvyttömäksi. Tästä alkaa vanhempien raskas matka, joka sisältää pieniä toivonkipinöitä ja sitten taas suuria epätoivon liekkejä.

Kirjassa kerrotaan siitä järjettömästä tilanteesta, jota eletään, kun lapsi sairastuu vakavasti ja vanhemmat joutuvat kohtaamaan väistämättömän. Lapsi, jota on vasta vähän aikaa sitten odotettu yhdeksän pitkää kuukautta, odottaa nyt jo sairaalan valkealla pedillä pois pääsyä maailmasta. Lapsen pikainen matka elämässä tarkoittaa vanhemmille raskainta mahdollista matkaa.

Miten kulkea matka, jossa toivoa ei enää ole, vaan oikeastaan kuuluisi toivoa, että kuolema noutaa esikoisen mahdollisimman pian pois kivun maailmasta? Miten kyetä päästämään rakkaasta lopullisesti irti? Ja miten koittaa samaan aikaan pitää hyvänä pikkusiskoa ja selittää, ettei veikkaa enää kohta ole? Miten ylipäätään pysyä elossa?

Tällaisessa tilanteessa vanhemmat ovat monen tulen välissä ja monen tunteen vallassa. Valinnat ovat täynnä tuskaa, valitsipa miten päin tahansa.

Kirja on surullinen, kuten olettaa voi. Se herättää varmasti vielä suurempia tuntemuksia lukijoilla, jotka ovat itse vanhempia. Johanna Ervast kirjoittaa kauniisti elämänsä vaikeimmista päivistä. Jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman joskus, mutta miten suhtautua, kun kuolema tulee nurinkurisessa järjestyksessä?

Tähdet: ***